kello kahden jälkeen yöllä ei tapahdu mitään hyvää.

(okei anteeksi, mua melkein itkettää toi kuvan laatu koska en jaksanut tota ottaessani leikkiä asetuksilla, mutta kuhan nyt vaan tylsistyessäni muokkailin tota ja ajattelin sen iskeä tänne vaikka ei se liity mihinkään mitenkään)

Mä en oikeestaan edes tiedä miks mä tulin kirjottamaan. Kai mä halusin tappaa aikaa, koska ei mua vielä nukuta enkä mä edes saisi unta koska mielessä pyörii miljoona ja viisi asiaa. Sinänsä toi on hassua, sillä mulla on niin kamalan tyhjä olo että en kestä. (tiedän, aamulla jo kadun tätä että angstaan täällä, siksi pahoittelen jo etukäteen tätä.) 

Huomaa että syksy tekee tuloaan. Mistään ei tule mitään, tuo ahdistuksen möykky sisälläni vaan suurenee suurenemistaan. Mä vaan haluaisin olla onnellinen, onko se niin hirveästi vaadittu? Ei mun mielestä. Mua itkettää koska mä en voi tehdä asioiden hyväksi yhtään mitään. Mä voin vaan toivoa, ja samalla tiedän toivovani turhaan. Ei mistään koskaan mitään tule, miks mä edes kuvittelin koskaan yhtään mitään. Mä vaan tunnen itteni niin.... en mä edes keksi sopivaa sanaa. Mä vaan haluaisin jonkun halaamaan mua ja sanomaan että kaikki on okei. Taino, en mä edes tarvitsisi noita sanoja. Kunhan vaan mun rinnalla olisi se joku. Joku, joka välittäis musta tälläsenä ku mä olen. En mä sen enempää pyydä. Niin kuin jo totesin, mä vaan haluaisin vaan olla onnellinen.